Minulle toimittajan työssä parasta ja tärkeintä ovat ihmiset ja heidän tarinansa. Valmistaudun jokaiseen haastatteluun etukäteen tutustumalla aiheeseen, mutta lähden silti tekemään juttua täysin avoimin korvin ja mielin ilman valmiita ennakkoasetuksia siitä, mihin suuntaan haastattelun tulisi edetä. En voisi työskennellä julkaisulle, joka haluaa etukäteen määrittää tarinan kulun ja haastattelu on vain väline, jolla saadaan tarvittavat todisteet toimittajan tai toimeksiantajan omille näkemyksille. Jos tekisin näin, kokisin kirjoittavani vääristeltyä historiaa.
Olin erittäin otettu, kun sain jo toistamiseen Mun Oulusta kirjoituskeikan Hakamaan tilalle. Kirjoitin vuonna 2022 jutun tilan vanhaan navettarakennukseen muuttaneesta pariskunnasta, jotka olivat perustaneet kodin yhteyteen hierontayrityksen.
Hakamaan tila täyttää tänä kesänä 100-vuotta ja sen kunniaksi navettarakennuksen omistaja Aki Vähäsarja julkaisee historiikin Hakamaa 1924-2024, jonka hän on koonnut tilan alkuperäisen perustajan Kaarlo Monosen pojan, 85-vuotta täyttävän Kari Monosen avustuksella. Vähäsarja on ystävystynyt naapurinsa Monosen kanssa ja hän on kahden vuoden ajan koonnut kuvia, lehtileikkeitä ja kirjallista materiaalia tilan eri vaiheista sekä kirjannut ylös Monosen muistelmia sota-ajalta, maataloustöistä, kuinka navetta muuttui 1999-luvun lopussa viinituvaksi ja siitä edelleen asunnoksi.
Vietin Vähäsarjan ja Monosen seurassa viihdyttävät pari tuntia, kuunnellen tarinoita Monosen lapsuudesta, navetassa villiintyneestä karjusta ja kuinka sota-aikaan palavan Oulun valot loimottivat taivaanrannassa. Kaksikosta paistoi aito ystävyys ja välittäminen sekä yhteinen arvostus historiallisia rakennuksia kohtaan. Hakamaan tila, hyväkuntoisine 100-vuotiaine rakennuksineen, on Oulun seudulla harvinaisuus, eikä näitä museoviraston suojelemia rakennuksia olisi ilman historiaa arvostavia ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään aikaa ja rahaa niiden ylläpitämiseen.
Vaikka Hakamaassa vaalitaan vanhaa ja arvostetaan mennyttä, se ei ole jäänyt elämään menneeseen vaan muuttunut ajan mukana. Kun maataloustoiminta loppui, Mononen rakennutti navettaan ensin takkahuoneen illanviettoja varten ja myöhemmin siitä tehtiin ravintola- ja kokoustila Hakamaan Viinitupa. Liiketoiminnan loppuessa rakennus muutettiin asuinkäyttöön. Myös muihin rakennuksiin on tehty peruskorjauksia.
Mieleeni jäi Vähäsarjan ajatus siitä, että vanhojen rakennusten on hyvä vastata nykypäivän ihmisen tarpeita, tai muuten ne saattavat jäädä tyhjilleen ja rapistua. On täysin mahdollista elää nykyäänkin ilman juoksevaa vettä, mutta kuinka moni on valmis muuttamaan sellaiseen taloon?
Näen tässä viisautta, joka pätee myös meihin ihmisiin. Meidän kaikkien on hyvä tuntea historiaa ja ottaa siitä oppia, mutta on tärkeää myös osata luopua ja mukautua nykyiseen hetkeen. Ehkä tämä tematiikka on juuri nyt itselleni ajankohtainen ja sen vuoksi se puhutteli minua. Mitä on hyvä vaalia ja säästää, mitä kannattaa muokata ja mistä luopua kokonaan?