Onnellinen Hullu hiljentyi hetkeksi koska kirja kutsui. Sen huuto kaikui korvissa aina kun yritin tehdä jotain muuta. Tarina ei antanut rauhaa, se teki levottomaksi ja aiheutti tuskaista jumiutumista. Jos en tee tätä nyt, en pääse koskaan eteenpäin. Täytyi sulkea kaikki muut kanavat joihin sanat olisivat voineet virrata. Ne halusivat ilmestyä vain yhtä tarkoitusta varten.
Tarina Onnellisesta Hullusta näki päivänvalon viikko sitten. Se syntyi kuin itsestään, vailla luomisen tuskaa. Ehkä se oli odottanut ilmestymistä jo kauan jossain eetterissä, toisella ymmärryksen tasolla. Se oli muotoutunut päässäni yksinäisinä hetkinä jolloin ajatus saa kulkea omia mutkaisia polkujaan. Tarinalla oli tarkoitus ja minulla visio. Tarvitsin vain aikaa ja uskallusta.
Ennen kirjan valmistumista ajattelin päätepisteen tuovan suuren helpotuksen, tyytyväisyyden ja kiitollisuuden tunteen. Kun olin lähettänyt tekstin ehdolle useaan eri kustannusyhtiöön, valui päälleni kuitenkin musta häpeä. Ilon tunteiden sijaan tärisin kylmästä ja halusin kadota näkymättömiin. Tunsin olevani lapsi, joka yrittää leikkiä kirjailijaa vaikka ei osaa vielä kirjoittaa. Ajattelin, että tuhlaan kaikkien niiden ihmisten aikaa jotka joutuvat kahlaamaan tekstini läpi, vain ajatellakseen että kaikenlaiset hölmöt heitä lähestyykin. Itseni arvostamisen sijaan vajosin täydelliseen arvottomuuteen.
Miksi tunnen tarvetta arvottaa itseni sen kautta mitä teen ja miten muut sen näkevät? Järjellä ajatellen minun tulisi olla itsestäni todella ylpeä. Olen ollut koko kirjoitusprosessin ajan sairaslomalla, toipunut vakavasta masennuksesta ja käynyt terapiassa. Vaikka kirja on auttanut minua jäsentämään menneisyyden tapahtumia, syitä ja seurauksia, on silti ollut aikamoinen saavutus saada toimiva paketti kasaan tässä elämäntilanteessa. Miksi annan teokselle murskaavan arvion jo ennen kuin kukaan muu on ehtinyt sitä lukea? Haluanko tehdä sen ensin jotta tuleva kritiikki ei sattuisi niin paljon? Vai onko kyseessä jokin suojausmekanismi, täysin luonnollinen reaktio siihen kun tekee näkyväksi jotain itselle tärkeää ja luovuttaa sen maailman ihmeteltäväksi?
Ankarimman arvostelijan kasvot löytyvät peilistä, eivät ulkopuolelta. Yksikään kritiikki tekstejäni kohtaan ei vähennä arvoani ihmisenä, tai sitä että kirjallani on jo nyt arvoa. Se on yhden unelman ruumiillistuma, askel sillä alueella jossa haluan elää ja kehittyä. Tämä oli itselleni todiste siitä, että pystyn olemaan luova ja tuomaan näkyväksi sen mitä sieluni huutaa, huolimatta siitä etten vielä osaa antaa itselleni ansaitsemaani kiitosta ja arvostusta. Oppimisen ja kehittymisen paikka, eikö?
Päivä päivältä häpeän ja huonommuuden tunteet ovat kuitenkin laimentuneet. Siinä on auttanut oman järjettömyyden tiedostaminen, tunteiden peilaaminen toisten ihmisten kanssa sekä uusi projekti, jossa kirja itseasiassa toimii pohjatekstinä. Kun tajusin ottaa pään pois omasta perseestä ja lopettaa oman navan pakkomielteisen tuijottamisen, alkoi tekstiin tulla tervettä etäisyyttä ja vellomisen tilalle toimintaa. Otin yhteyttä Mielenterveyden keskusliittoon ja siellä käsikirjoitus otettiin innolla vastaan. Jonkinlaista yhteistyötä on tulevaisuudessa luvassa. Lisäksi olen tutustunut erilaisiin omakustanne vaihtoehtoihin, jotka vaikuttavat hyvin toimivilta. Teksti tulee joka tapauksessa saamaan kannet ja taipaleeni kirjailijana on alkanut.
Nyt kun teos on lähtenyt lentämään omille teilleen, jatkuu elämän ihmettely tällä sivustolla aktiivisemmin.
Arvostusta päivääsi toivoo Onnellinen Hullu
Ja…..tässä se luomus nyt on kauniissa kansissa:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?