Jos olisi olemassa häpeämisen maailmanmestaruuskisat, suomalaiset pyyhkisivät palkintopöydän mennen tullen, päällään joukkueasut joissa lukee: Suomi- Aina saa kärsiä ja hävetä.
Suomalaisten kansallisesta häpeäntunteesta on kirjoitettu kirjoja ja sitä on selitetty sodalla, köyhyydellä, pienen maan taistoilla suurvaltoja vastaan sekä sekä sukupolvien yli periytyvillä traumoilla. Olemme eläneet (ja elämme) ilmapiirissä, jossa puhumattomuus on hyve ja ongelmat puidaan perhepiirissä, pimeässä saunassa, kerran kesässä keskiyön jälkeen. Kännissä.
Hyväksi havaittuja häpeämisenaiheita :
- Avioero
- Mielenterveysongelmat
- Seksielämä (Liian vähän tai liikaa)
- Keskenmeno
- Lapsettomuus
- Sinkkuna eläminen (ja siitä nauttiminen)
- Seksuaalinen suuntautuminen (mikäli poikkeaa heteronormista)
- Huomiota herättävä pukeutuminen
- Menestyminen ja siitä iloitseminen
- Liiallinen onnellisuus
- Julkinen riiteleminen
- Julkinen itkeminen
- Julkinen, isoon ääneen nauraminen
- Julkinen kaatuminen
- Työttömäksi joutuminen
- Vähävaraisuus
- Epävarmuus
- Lihavuus
- Lista jatkuu loputtomiin…..
(Huom! Kaikki näistä poistuvat häpeälistalta, mikäli asiaa käsittelevät osapuolet ovat humalassa. Silloin ei tarvitse hävetä mitään. Paitsi seuraavana päivänä, silloin hävetään kaikkien muidenkin puolesta.)
Jos katsomme listan aiheita tarkemmin, niistä monet ovat asioita, jotka aiheuttavat kokijalleen jonkin asteisen elämänkriisin. Mikäli yleinen suhtautuminen näihin luonnollisiin, elämään kuuluviin asioihin kulkee häpeän kautta, onko ihme että mielenterveysongelmat maassamme kasvavat vuosi vuodelta?
Olen tänä kesänä lukenut Marja-Leena Tiaisen romaaneja, joissa kuvataan elävästi 60- luvun elämään Kuopiossa. Tulin surulliseksi tajutessani, ettemme ole tiettyjen asioiden häpeämisessä tulleet yhtään eteenpäin kuluneina vuosikymmeninä. Edelleen puolison ryyppäämistä piilotellaan ja hävetään sen sijaan, että siitä puhuttaisiin avoimesti ja haettaisiin apua. Edelleen heilahtaa nyrkki, vaikka rakentavampaa olisi etsiä ratkaisuja pahaan oloon, josta väkivaltainen käytös kumpuaa. Tänäkin päivänä häpeillään vahinkoraskauksia tai sitä, että kumppani paljastuukin Muhoksen casanovaksi.
Koska me hyväksymme elämän semmoisena kuin se on? Miksi olemme ottaneet historiasta identiteetiksi juuri häpeän, vaikka voisimme ammentaa viisautta ja ymmärrystä kaikesta kokemastamme?
Jos oppisimme puhumaan vaikeista asioista avoimemmin, huomaisimme, että kaikilla ihmisillä on omat kivet käännettävänä ja taakat kannettavana. Häpeä voi elää vain salailulla. Se menettää voimansa saman tien, kun toinen sanoo: ”Minä ymmärrän sinua, olen kokenut samoin.”
Jos tykkäät teksteistäni, saattaisit olla kiinnostunut myös kirjoittamastani kirjasta:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?