Tapaat ensimmäistä kertaa uuden työtoverisi. Hän ei tervehdi sinua mutta tervehtii sen sijaan vieressäsi seisovaa kollegaa. Ajattelet, että ehkä kuvittelit koko tilanteen, etkä vain huomannut että sinuakin tervehdittiin. Tapaat saman ihmisen seuraavana päivänä käytävällä ja hän kääntää katseensa kohti lattiaa, kun sanot huomenet. Ajattelet, että ehkä hänellä oli huono päivä, kotona jotain ikävää. Sama käytös jatkuu ja pian hyväksyt sen tämän ihmisen kohdalla. Seuraavalla viikolla työtoverisi kutsuu sinua nimellä kesken kahvitauon, ja ilmoittaa suureen ääneen koko henkilökunnan läsnä ollessa, että sinä olet tehnyt työssäsi virheen, joka on vaikeuttanut hänen työskentelyään ja toivoo, että hoidat hommasi paremmin tulevaisuudessa. Olet nöyryytetty, häpeissäsi ja loukattu mutta silti mietit, mitähän pahaa olet tälle henkilölle tehnyt, että olet ansainnut tämän ikävän kohtelun. Yrität ymmärtää ja katsoa peiliin miettien, onko vika kuitenkin sinussa, vaikka sisimmässä tiedät, että työkaverisi käytös ei ole sinua kohtaan oikein.
Yliempaattisuus kulkee kilttien ja helposti syyllistyvien ihmisten selkärepussa vakiovarustuksena. Kohdatessa huonoa käytöstä alamme nojata ymmärtäväisesti etukenoon, sukellamme toisen henkilön tunnetiloihin, ja yritämme vimmatusti nähdä syyn käytöksen taustalla, koska haluamme ymmärtää. Tätä tehdessä annamme kuin huomaamatta huonon käytöksen itseämme kohtaan jatkua jopa niin kauan, että alamme lopulta pitää sitä omana syynä. Yliempaattinen käyttäytyminen on harjoittajalleen pitkässä juoksussa todella kuluttavaa, se hämärtää omaa oikeudentajua ja altistaa henkiselle vallankäytölle.
Tiedämme, että ainoa tie tilanteen selvittämiseen on asian esille ottaminen henkilön kanssa, joka toimii sinua kohtaan väärin. Miksi se on niin hankalaa? Välttelemmekö ikäviä tilanteita ja toisen mahdollista mielen pahoittumista niin paljon, että mieluummin otamme itse kuraa niskaan? Pelkäämmekö itse leimautuvamme hankalaksi henkilöksi, jos alamme vaatia tilanteen selvittämistä? Minä voin ainakin allekirjoittaa kaikki nämä tekosyyt sille, miksi en ole avannut suutani ja ottanut tilannetta haltuun.
Vain ihminen itse voi määrittää rajat sille, kuinka häntä kohdellaan. Lapsena meillä pitäisi olla aikuiset, jotka auttavat omien rajojen tunnistamisessa, mutta aikuisena näistä rajoja pitäisi pystyä itse vetämään ja pitämään. Tuntuu ajoittain hieman turhauttavalta opetella näitä asioita lähes neljänkymmen ikäisenä, mutta uskon että siitä on hyötyä minkä ikäisenä tahansa. Me kaikki olemme vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin kotona, parisuhteessa, ystävyyssuhteissa ja työpaikoilla, joten kukaan ei pääse näitä asioita pakoon, ellei sitten muuta Lapin kairoihin huru-ukoksi. (Sekin vaihtoehto tuntuu välillä aiheelliselta)
Tämän artikkelin esimerkki kertoi työelämästä, mutta samalla tavalla voimme alkaa hyväksyä henkistä vallankäyttöä parisuhteissa tai ystävien kesken, ja aina se on yhtä tuhoisaa nimenomaan sille, joka aina hyväksyy ja ymmärtää.
Kiitos, kun luit <3 Jos pidät teksteistäni, kannattaa tutustua myös julkaisemaani kirjaan:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?
Kirjakauppaan ja lukunäytteen äärelle pääset tästä linkistä!