Vuoden vaihteessa on tavallista aloittaa uusi, edellistä vuotta parempi elämä. Se on kuntoremonttien kulta-aikaa, hakeudutaan uusien harrastusten pariin ja alennusmyyneistä ostetaan sille tulevaisuuden hehkeämmälle minälle sopivia vaatteita, (jotka sitten seuraavana vuonna löytyvät kaapista käyttämättöminä hintalappuineen). Luvataan itselle, että tänä vuonna vietän enemmän aikaa ystävien kanssa, matkustan johonkin uuteen paikkaan, jossa elän täysillä hetkessä ja kehitän omaa ammattitaitoa sekä henkistä kehitystä, kuten jokainen itseään kunnioittava keski-ikäinen tekee. Vai olenko se vain minä joka on noudattanut vuodesta toiseen samaa kaavaa? Tarvitseeko ihmisen luoda itseään ja elämäänsä joka vuosi uudeksi, vai voisiko tyydyttävän elämän siemenet löytyä olemassa olevasta, jos vain ehtii niitä etsiä?
Vuosi 2020 pakotti monet pysähtymään ihan arkisten asioiden äärelle. En pidä siitä ajatuksesta, että poisjääneet asiat olisivat jotenkin vähemmän tärkeitä turhakkeita, joiden puuttuessa kaikkien pitäisi valaistua arvostamaan pelkästään ruuan laittamista, siivoamista, käsitöiden näpräämistä (vaikka koskaan ei muutoin niitä tekisi), sekä työskentelyrutiinien muuttamista kotitoimistolle. Kaikille kotoilu ei sovi eikä kotoa käsin työskentely. Jonkun mielenterveys tarvitsee jatkuvaa toimintaa, tapahtumia, paljon sosiaalisia kontakteja ja monivivahteista arkea. Kun itse olin mukana työelämässä, nautin suunnattomasti siitä, että lähdin aamulla johonkin toiseen miljööseen, jossa oli muita ihmisiä kuin perheenjäseniä. Usein sosiaalinen tarve täyttyi päivän osalta siinä. Iltapäivällä oli mukava palata kotiin perheen luokse ja keskittyä siellä oleviin asioihin.
Minulle viime vuosi oli oivaa aikaa olla sairaslomalla. Vaikka olen ollut toiminnan ihminen ennen sairastumista, en olisi jaksanut osallistua aktiviteetteihin. En matkustanut edes vanhempieni luokse koko syksynä, koska vointini olisi ottanut reissun aiheuttamasta kuormituksesta reilusti takapakkia. Kun olin vielä voimissani, olin mukana monessa harrastuksessa, nautin teatterissa ja keikoilla käymisestä, ja matkustelimme kotimaassa suhteellisen usein. Kävin välillä kursseilla ja tapasin ystäviäni enemmän. Vaikka nautin näistä kaikista, uskon että valtava kokemuksellisuuden tarve on ollut yksi vaikuttava tekijä uupumukseeni. Muistan usein kaivanneeni rauhallisia viikonloppuja, joiden aikana kokeilen uusia reseptejä, käyn hitaita metsälenkkejä ilman sykemittaria ja tuijottelen tyhjyyteen, antaen aivoni täyttyä uusilla ideoilla ja inspiraatioilla. Haaveilin olevani isona etevä martta mutta pääsin sitä tavoitetta lähemmäs vain lukemalla Martta-lehteä silloin kun muilta kiireiltäni ehdin.
Viime kuukausina olen joutunut palaamaan hyvinvoinnin kulmakivien äärelle. Luulin että tähän ikään mennessä osaisin nukkua tarpeeksi, syödä suhteellisen terveellisesti ja liikkua kohtuullisesti. Väärin luulin. Olin imenyt elämän varrelta ajatuksen, että se joka pärjää vähillä yöunilla, pärjää elämässä muutenkin paremmin. Hullua. Äitini on kertonut minulla olleen jo lapsena suuri unentarve. Kun naapuruston lapset olivat aamu-ulkoilulla, minä vasta vetelin unihiekat silmissä kaakaota ja ranskanleipää nassukaan lastenohjelmien äärellä. Sama tarve on seurannut mukanani koko elämän, mutta jossain välissä se on päässäni kääntynyt heikkoudeksi. Saan edelleen kuulla ihmettelyä, kuinka ihmeessä voin nukkua 10-12 tuntia yössä, sitä on osa jopa epäillyt uupumukseni syyksi, mutta viime kuukaudet ovat osoittaneet, että tällä unisyklillä olen alkanut voida paremmin enkä tarvitse enää päiväunia. Kunnioita omaa unirytmiäsi ihminen! ”Kuolema kuittaa univelat”- sanotaan. Kyllä, olen samaa mieltä. Kohdallani se kuolema olisi tullutkin varmasti perimään saataviaan ennemmin kuin myöhemmin, jos olisin jatkanut itseni valvottamista yhtään kauemmin.
Palatakseni artikkelin otsikkoon kerrottakoon, että olen oppinut nauttimaan niistä asioista, joista ennen haaveilin, mutta en asettanut niitä kodin ulkopuolisten toimintojen kanssa samalle tärkeystasolle. Elämäni näyttää kulkevan kohti tasapainoisempaa arkea. Minusta on kehkeytynyt kohtuullisen taitava marttailija, lähden mieluummin pitkälle kävelylle kuin Hiit- treeneihin ja otan itselleni aikaa tuijottaa seinää. Lapseni ovat oppineet, että kun äiti ottaa omaa aikaa ja laittaa makkarin oven kiinni, sinne ei tulla kysymään missä on teippi, vaan käännytään perheen toisen aikuisen puoleen. Elämäni ei näytä ulospäin kovinkaan ihmeelliseltä mutta sisältö on muuttunut merkityksellisemmäksi ja rikkaammaksi. Kyllä minussa elää se pirteä Tanssi-Pirkko, Justiina ja Vauhti- Viivi, mutta nyt on tilaa myös sille Vetäytyä- Veeralle ja Hiljaisuus- Hillevillekin. Tänä päivänä vastaan ilolla kuulumisten kysymiseen: Ei mitään kummempaa. Tätä samaa arkista menoa.
Kiitos, kun luit <3 Onnellisen Hullun elämästä kaksisuuntaisuuden vuoristoradalla on ilmestynyt myös kirja:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?