Miksi me ihmiset vaivumme nostalgian lumoihin? Kaikki tietävät, että aika kultaa muistot ja muistimme on valheellinen, mutta silti olemme taipuvaisia ajattelemaan, että ennen oli paremmin.
Olen syntynyt 80-luvulla, joten minun haikailuni kohde on 90-luku sekä 2000-luvun alkuvuodet. Omat vanhempani haihattelevat puolestaan 70-luvulle ja heidän vanhempansa varmaan omiin lapsuus- ja nuoruusvuosiin. Tässä on siis selkeä kaava, mutta kiinnostaisi tietää, miksi teemme näin?
Toinen asia, mikä minua mietityttää, on sellaisen ajanjakson ihannointi, jota ei ole edes elänyt. Minulla se sijoittuu 30-40-luvuille. Näen mielessäni kauniisti laskeutuvat, selkeälinjaiset mekot naisten yllä, suuret huonekasvit, matalat samppanjalasit ja kaarevakattoiset autot. Kuulen jatsin, haaveilen hurmautuvani elokuvateatterin hämärissä ja näen itseni kabaree-esiintyjänä. Haistan puuterin ja tunkkaiset takahuoneet. Kuulen salista kaikuvan puheensorinan, joka peittyy hetkellisesti orkesterin ääniin. Näen miehiä puvuissa ja taskuliinoissa. Ryhdikkäinä ja komeina. Näen naisia nauramassa, kohottamassa lasia ja unohtamassa hetkeksi sen, mitä on ulkopuolella.
Kun romantisoin, en näe lähestyvää maailmansotaa, en naisten alisteista asemaa, luokkaeroja, köyhyyttä tai kurjuutta. Minun 40-lukuni on käsikirjoitettu elokuva. Kulisseista tehty, täynnä ihmisiä, joilla on pitkät sääret ja virheetön iho. Muovaan ajasta sellaisen kuin haluan, eikä sellaista aikaa ole koskaan ollutkaan.
Sorrummeko maalailemaan myös omasta menneisyydestämme samankaltaisia mielikuvia, joilla ei ole lopultakaan paljoa tekemistä totuuden kanssa?
Lapseni puolestaan haaveilevat 90-luvusta. He kaipaavat elämään, jossa ei ollut älypuhelimia, somea tai teini-ikäisille suunnattuja kauneusleikkauksia. Heidän mielestään minun lapsuuteni oli täydellistä, täynnä värejä, siistejä muotivirtauksia, musiikillista ilotulitusta ja hittileffoja.
Heidänkin 90-luku on käsikirjoitettu, Hollywood elokuvien luoma illuusio ajasta, josta me sen ajan lapsetkaan emme enää muista kuin populaarikulttuurin ilmiöt. Vai muistatko lapsuudestasi, mikä silloin oli maailmassa nurin ja vialla? Ketä sorrettiin, kuka kärsi väärän tuomion ja kenellä ei ollut varaa elää kuten sinä?
Muisti on huijari, jota me kaikki uskomme sokeasti.
Tästä kaikesta tulee mieleen, että osaako kukaan arvostaa nykyhetkeä? Elämme juuri nyt aikaa, jota joskus tulemme romantisoimaan ja kaipaamaan, mikäli saamme elää tarpeeksi kauan. Mitä tulet kaipaamaan tästä ajasta? Mihin tunnelmaan palaat aina uudelleen ja uudelleen?
Kiitos, kun luit! Ehkä jatkamme keskustelua Instagramissa?
Tätä maailmaa ihmetellen,
Henna Saarenketo