Kun ihminen kamppailee mielenterveyden haasteiden kanssa, sen vaikutukset ulottuvat pidemmälle kuin henkilöön itseensä. Mitä läheisempi ihminen, sitä enemmän toisen asioita ottaa vastaan. Läheisen osa ei ole aina helppo, ja mielestäni siitä puhutaan aivan liian vähän. Usein keskustelu pyörii ainoastaan sairastuneen ympärillä.
Minun kumppanit ovat saaneet osansa sekä masennuksen ilmiöistä että manian tuulahduksista. On varmasti turhauttavaa, kun kumppani ei osallistu kotitöihin, ei löydä iloa mistää, seksi ei kiinnosta ja hän on muutenkin kadonnut oman päänsä sisään. Erityisen haastavaa on ollut siihen aikaan, kun kukaan ei tiennyt masennukseni olemassa olosta, en edes minä itse: Sitä vain muuttui aivan eri ihmiseksi.
Kun rakas ihminen voi silmin nähden huonosti, herää luontainen halu auttaa. Mutta mitä voi tehdä, jos toinen ei halua apua, vaan päin vastoin työntää henkisesti pois luotaan kaikki, jotka yrittävät lähestyä? Minä en ole masentuneena halunnut nähdä ketään enkä vastata yhteenkään viestiin. Jos ei tiedä sairastavansa, on melkein mahdotonta tajuta tarvitsevansa apua – sitä vain odottaa, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan. Pitkäkestoisena tilana se on kumppanille ja ystäville todella raskasta, ja saattaa johtaa välien rikkoutumiseen.
Kun masennus on mennyt tavalla tai toisella ohi, olen aina muistanut yhteydenotot, avun tarjoamiset ja huolen ilmaukset. Ne ovat madaltaneet kynnystä ottaa yhteyttä, kun olen voinut paremmin, ja ystävyyssuhde on voinut jatkua. Muutama pitkäaikainen ystävyys on jäänyt matkan varrelle, koska he eivät enää jaksaneet mielialojeni vaihteluita, ja se on täysin ymmärrettävää. Jos suhde on liian kuormittava, se on parempi lopettaa.
Minua auttaa paljon, jos saan avoimesti kertoa haasteistani. En tarkoita, että minun pitäisi saada käyttää läheisiä huolieni roskasankona, vaan sitä, ettei tarvitse esittää. Jos elän masennuskautta, saan sanoa suoraan, että nyt en jaksa-pysty-kykene, koska on sairasjakso päällä.
Saan voimaa siitä, että ihmiset ympärilläni iloitsevat ja elävät normaalia elämää. En tarvitse erityistä huomiota, vaan minusta on lohduttavaa, että saan olla seurassa ja osallistua, vaikka en jaksaisi olla kovin aktiivinen. On pienempi kynnys osallistua masentuneena sosiaalisiin tilanteisiin, kun saa olla juuri sellainen kuin sillä hetkellä on.
Puolisossani arvostan sitä, ettei hän katso minua diagnoosilasien läpi. Hän ei heiluttele kaksisuuntaisuuden korttia naamani edessä tai syytä sairautta ongemistamme. Se on todella kunnioitettavaa, enkä tiedä miten hän siihen kykenee; hänkin on vuosien varrella joutunut kannattelemaan harteillaan minun henkisiä, fyysisiä ja taloudellisia romahduksia, joiden juuret ovat tiukasti kiinni perussairaudessani.
Minulla ei ole ammattilaisen mielipidettä asioista, vain omani. Koen läheiset ihmissuhteet äärettömän tärkeiksi oman mielenterveyteni kannalta ja olen todella kiitollinen kaikille, jotka ovat elämässäni. Jos minulta kysyttäisiin, mitä vinkkejä antaisin läheisille, ne kuuluisivat näin:
- Käyttäydy normaalisti. Älä säälittele tai ala terapeutiksi. Ole vain olemassa.
- Kuuntele, mutta älä pakota toista puhumaan. Voit kuitenkin kertoa, että olet olemassa, jos toinen haluaa myöhemmin puhua ajatuksistaan.
- Suhtaudu oireilevaan samoin kuin suhtautuisit ihmiseen, joka on katkaissut jalkansa, ja toipuu siitä. Kysy vointia ja juttele asiasta neutraalisti. Kauhistelu ja liiallinen huolehtiminen voivat tuntua todella ahdistavilta.
- Älä ota henkilökohtaisesti, jos masentunut ei vastaa viesteihin, soittoihin, tai osallistu ehdottamiisi tapaamisiin. Jos asia jää mietityttämään, kannattaa keskustella se läpi sitten, kun toinen voi paremmin.
- Sano, että välität. Sano, että rakastat. Sano, että asiat järjestyvät. Sano, että olet olemassa ja käytettävissä. Tieto näistä antaa lohtua.
- Pidä huolta omasta jaksamisesta. Toisen ongelmia ei saa kantaa oman terveyden kustannuksella.
- Aina ei voi auttaa millään sanoilla tai teoilla. Voi sanoa toiselle, että haluaisin auttaa, mutta en tiedä miten. Ainakin minua lämmittää ajatus siitä, että toinen välittää, ja että voin tarvittaessa pyytää häneltä apua.
- Jos epäilet, että läheisesi on itsetuhoinen, ota yhteyttä päivystykseen.
Jos haluat lisätietoa kaksisuuntaisuudesta, bulimiasta ja uupumisesta, tutustu kirjoittamaani kirjaan Onnellinen Hullu.
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?