…..mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun tein päätöksen jättää alkoholin kanssa leikittelyn taakseni, ja antaa keholle rauhan siltä osin. Ajatus ei ollut äkillinen, vaan hiljaa vuosien saatossa kypsynyt ja mehevöitynyt kuin hyvä viini konsanaan.
Kasvoin nuoruuteni humalamyönteisessä ilmapiirissä. 2000- luvun alun Rovaniemellä juopottelu oli yleisesti hyväksyttävä harrastus, siinä missä jääkiekko ja tanssiminenkin. Ja kun puhun juomisesta, tarkoitan myös erittäin humalahakuista kulttuuria. Oli aivan normaalia tsiplutella itsensä pahoinvoivaksi, kevytkenkäiseksi tai pikkuruisen väkivaltaiseksi. Humalan piikkiin sai laittaa vammautumiset, seuraavan päivän perutut velvollisuudet sekä ilkeät sanat. Taidettiin sillä muutama kumppanin pettäminenkin taputella harmittomaksi sattumukseksi. Ihmisiä tavattiin keskimäärin enemmän baareissa kuin missään muussa yhteydessä ja viikot rytmittyivät eri kuppiloiden euroniltojen mukaan. Mikäpä siinä, hauskaa se oli, vaikkakaan ei näin jälkikäteen ajateltuna ihan sieltä parhaimmasta päästä rakentaa sosiaalista kanssakäymistä ja opetella järkeviä alkoholinkäyttö tapoja.
Liki kymmenen vuoden ajan jatkoin juhlimiseen pohjautuvaa elämäntapaa. Opiskelin ja työskentelin vastuullisesti ja ahkerasti kaikki viikot, mutta viikonloput kuluivat etkoilla, pystybaareissa, yökerhoissa ja jatkoilla. Sunnuntaina darrapitsaa ja kevyttä sitcomia looppina televisiosta. Maanantaina hieman väsyneenä kohti velvollisuuksia. Valitsin kumppanit, jotka pitivät samankaltaisesta vapaa-ajan vietosta. Välillä mielessäni vilahti ajatus kaiken merkityksettömyydestä ja turhasta rahankäytöstä, mutta ne eivät jääneet elämään, vaan kiitivät ilmaan kuin irti päässeet vappupallot.
Lähestyessäni kolmekymmentä aloin herätä siihen, että ympärilläni suurin osa ihmisistä alkoi perustaa perheitä, keskittyivät uraan, menivät naimisiin ja ostivat omakotitaloja. Minä asuin kaupungin vuokra-asunnossa, työskentelin vaatekaupassa, joka piti olla vain väliaikaisratkaisu, ja elin ihmisen kanssa, joka pystyi silmääkään räpäyttämättä tuhlaamaan neljän tonnin urakkapohjat lähipubiin. Tajusin, että oikeasti minäkin toivoin elämän kulkevan kohti rauhallista perhe-elämää sekä unelmien työpaikkaa, mutta en tehnyt asian eteen mitään. Aivan kuin olisin pitkittänyt nuoruuttani ihan huomaamatta ja ajatellut, että asiat vain tapahtuvat sitten tulevaisuudessa itsekseen. No, eihän se niin mene. Olin 28- vuotias, kun havahduin, etten ollut viettänyt yhtään viikonloppua selvinpäin kymmeneen vuoteen, ja tein ensimmäisen kerran päätöksen raitistua.
Silloinen parisuhteeni ei kestänyt muutosta. Kumppanini ei käsittänyt lainkaan, miksi hyvää elämää tarvitsi lähteä viilaamaan. Ymmärsin nopeasti, etten voisi muuttaa häntä ja erosimme riitaisasti. Hänen silmissään olin mennyt sekaisin ja hulluuden vallassa tehnyt käsittämättömän valinnan. Ymmärrän täysin. Pian suhteen päättymisen jälkeen tapasin lasteni tulevan isän ja lähdimme rakentamaan yhteistä elämää minulle uusilla arvoilla. Vuoden ajan olin täysin absolutisti ja sen jälkeen käytin alkoholia vain nimellisesti.
Avioliiton alkaessa nitistä liitoksistaan, löysin humalan vapauttavan voiman uudelleen. Hain vastapainoa ahdistukselle, joka velloi kotimme seinissä ja seurasi minua minne kuljinkin. En välittänyt siitä, että lohtu oli vain hetkellinen. En kuitenkaan palannut samoihin kaavoihin kuin nuorempana, join vain satunnaisesti, mutta vahva humalahakuisuus kävi taloksi kuin kauan kaivattu sukulainen.
Jokin oli kuitenkin toisin. Huomasin, että jokaisen iloisen illan jälkeen toipuminen alkoi ottaa kauemmin kuin ennen. Jos olin lauantaina viettänyt kostean saunaillan, en päässyt sunnuntaina sängystä ylös, vein maanantaina työpaikan kahvipöytään jyskyttävän päänsäryn ja kuljin väsymyksen sumentamana tiistain sekä keskiviikon. Vasta torstaina aloin pikkuhiljaa tuntea pientä hyvänolon aaltoa ja perjantaina olin jo lähellä omaa itseäni. Jos silloin olisin tarttunut pulloon uudelleen, en olisi varsinaisesti missään vaiheessa ollut täysin toipunut koko viikon aikana.
Myös masennusoireet vahvistuivat satunnaistenkin juhlailtojen jälkeen. Nyt jälkeenpäin ymmärrän syyn. Alkoholi pumppaa aivoista hyvänolon hormoneja, jotka saavat aikaan sen ihanan rennon ja onnellisen tunteen. Hormonivarastot kuitenkin tyhjenevät kuin saunakiulu ja täyttyminen kestää hyvin yksilöllisen ajan. Koska omat aivoni tuottavat jo valmiiksi keskimääräisesti vähemmän näitä upeita partikkeita, toipuminen vie pidemmän aikaa kuin sellaisella, jonka varastot täyttyvät nopeammin.
2019 vuoden lopussa sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekä epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosit. Sulattelin tietoa muutaman kuukauden, otin selvää asioista ja päätin, että haluan olla aktiivinen toimija oman mielenterveyden hoitamisessa. Alkoholin pois jättäminen elämästä tuntui tässä vaiheessa täysin luonnolliselta, järkevältä ja ainoalta parhaalta ratkaisulta. Jos ihmisen aivokemia ei muutenkaan toimi normaalilla tavalla, ei ole mitään järkeä sotkea sitä kemikaaleilla ja itkeä sitten, että on huono olla ja elämä on vaikeaa. Mielen sairauksien kohdalla ihminen ei voi vaikuttaa kaikkeen omilla teoillaan. Minä haluan kuitenkin tehdä sen mitä voin tasaisemman tulevaisuuden vuoksi. Tämä päätös on vain yksi teko, mutta sillä on ollut äärettömän positiiviset vaikutukset.
2.6.2020 join viimeisen humalani.
Avaan seuraavassa tekstissä enemmän, mitä kaikkea positiivista raittius on tuonut vointiin ja elämään, sekä haasteita joita olen kokenut ja hyväksi havaittuja keinoja päästä niistä yli. Artikkeliin pääset tästä linkistä.
Kiitos, kun luit <3 Olen kirjoittanut kaksisuuntaisesta elämästäni myös kirjan:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?