Olemme jo usean vuoden ajan saaneet nautiskella positiivisuus- uskonnollisuuden hedelmistä. Äärimmilleen viety positiivinen ajattelutapa on verhoiltu satoihin kirjoihin milloin maagiseksi, loputtoman onnen ja rikkauden lähteeksi, milloin vastaukseksi kaikkiin elämän ongelmakohtiin. Pelkällä positiivisuudella sulavat ylimääräiset kilot, väkivaltainen puoliso muuttuu kunniakkaaksi ritariksi ja ulosottoon menneet laskut saataviksi. Positiivisen ajattelutavan avulla puhalletaan hetkessä kimaltavat tähtipölyt avioeron ja lapsen kuoleman päälle. No miten on, toimiiko? Itse sanoisin että kyseessä on vuosisadan onnistunein kusetus johon olen itsekin sukeltanut vaaleanpunaiset sukelluslasit silmilläni.
Ennekuin alat tähtäämään minua yksisarvisen häntäkarvasta tehdyllä jousella, tarkastellaan asiaa hieman: Mitä positiivisuuteen liitetään? Ainakin ilo, onnellisuus, energisyys, kiitollisuus, yltäkylläisyys, yhteenkuuluvuus ja menestys. Mutkia suoristaen ajatellaan, että suhtautumalla positiivisesti kaikkiin elämäsi hetkiin, tulet saavuttamaan kaiken hyvän mitä elämällä on antaa. Hyvä on. Kuulostaa yksinkertaiselta. Jokainen elämää elänyt tietää kuitenkin, ettei tämä juna kulje suoraa raidetta. Vaikka kuinka huutaisit veturinkuljettajalle ohjeita, raiteet vievät rankkasateisiin, mutavyöryihin ja kuilujen reunalle. Yhtenä päivänä juna hädin tuskin jaksaa liikkua ja toisina päivinä et voi sietää muita matkustajia silmissäsi.
Ääripositiivinen suhtautuminen elämän traumoihin, tragedioihin, suruihin ja erilaisiin tunteisiin on henkistä väkivaltaa itseään kohtaan. Siinä kieltäydytään hyväksymästä tapahtunut ja sen aiheuttamat tunteet. Ihminen riistää itseltään mahdollisuuden asioiden käsittelyyn, painamalla tunteet ja surua herättävät asiat kiitollisuusarkun alle. Kun tätä ajattelutapaa jatkaa tarpeeksi kauan, ihminen voi alkaa sisäisesti syyllistymään jokaisesta ärtymyksen, vihan, kateuden tai jopa väsymyksen tunteesta, jotka kuitenkin kuuluvat osaksi normaalia tunneskaalaa. Kun ihminen epäonnistuu pitämään yllä jatkuvaa sisäistä onnellisuutta, hän häpeää ja syyllistyy, kehittäen itselleen erittäin haitallisia ajatusmalleja joita alkaa pitämään normaalina.
Miksi me haluamme tehdä näin? No, kukapa ei haluaisi antaa itsestään iloista, rakastavaa ja menestyksekästä kuvaa? Positiivisuutta hehkuva ihminen on valloittava ja hänen seuraansa tekee mieli hakeutua. Tämä on täysin luonnollista. Meillä suomalaisilla on myös pitkä historia tunteiden peittelyssä. Sotien aikana ja niiden jälkeen koettiin välttämättömäksi selviytymiskeinoksi painaa traagiset tapahtumat syrjään jotta elämä voisi jatkua. Kun ihminen traumatisoituu ja elää pitkäkestoisen pelon ja stressin vallassa, kehon yksi suojamekanismeista on tunteiden sammuttaminen. Sota-ajan läpikäyneiden vanhempien lapset ovat myöhemmin avautuneet tunnekylmistä vanhemmista ja puhumattomuuden ilmapiiristä. Tämän päivän keski-ikäiset ihmiset ovat näiden lapsien lapsia eli tietynlainen suhtaumismalli kulkee meillä perimässä hyvinkin lähellä.
Kun itse 10 vuotta sitten törmäsin positiivisuuden voimaa käsitteleviin teoksiin, olin myyty välittömästi. Olin jo valmiiksi oppinut peittelemään ongelmiani ja kuittaamaan vastoinkäymiset olankohautuksella, joten ajattelumalli sopi minulle täydellisesti. Tänä aikana en kyennyt kuitenkaan luomaan ainuttakaan aitoa ystävyyssuhdetta. Ihminen, jolla on aina kaikki hyvin on vaikeasti lähestyttävä, koska toiset näkevät pinnan alle mutta sinne ei ole pääsyä. Kuuntelin ystävällisesti ystävieni ongelmia mutta tarjoilin vastaukseksi samaa mitä nautin itsekin, eli ongelmien kuorrutusta positiivisella ajatuksella. Todellisuudessa sisäinen maailmani ei voinut hyvin. Avioliittoni oli ajautumassa tuhoon mutta en myöntänyt sitä itselleni, saati muille. Avioero tuli kaikille täytenä yllätyksenä, myös suhteen toiselle osapuolelle.
Kriisin keskellä kamppaileva ihminen ei hyödy ajatuksesta, että tämä on kaikki hänen korkeammaksi parhaakseen ja vielä joku päivä hän kiittää koko universumia tästä karmeasta kokemuksesta. Asia voi hyvinkin olla näin, mutta ENSIN pitää selvitä kriisistä, käydä läpi kaikki sen vaiheet, mahdollisesti tehdä pitkää surutyötä ja asioiden tarkastelua ammattilaisen avustamana. MYÖHEMMIN elämässään hän voi katsoa kriisistä oppimiaan asioita positiivisessa valossa.
Väsynyt, stressaantunut ja huonon päivän kokenut ihminen ei eheydy itseään ruoskien, ettei osannut suhtautua jokaiseen ihmiseen rakastavasti ja hyväksyen, vaan antoi väsymyksensä tulla läpi. Ensin pitäisi löytää syy jatkuvaan väsymykseen ja stressiin, vähentää altistavia tekijöitä ja VASTA SITTEN hän voi jälleen kääntää asian positiiviseksi kokemukseksi, koska oppi sen kautta kuuntelemaan omaa jaksamista paremmin.
Oppiminen on onnistumista. Oppi tulee opetusten kautta. Ongelmat ovat opetuksia. Onnistuminen ruokkii onnellisuutta. Ilman oppimista ihminen ei kehity. Ilman oppimista ei ole onnistumista.
Tänä päivänä opettelen hyväksymään kaikenlaiset tunteet osaksi elämää. Niitä ei tarvitse arvottaa hyviksi tai huonoiksi, ne ovat yhtä kaikki olemassa ja käsiteltävissä. On paljon helpompi tuntea aitoa iloa ja onnellisuutta, kun on rehellisesti käsitellyt vaikeudet, traumat ja ongelmat, joita elämässä tulee eteen koko ajan. Ei ole olemassa jotain maagista päätepistettä, jossa yhtäkkiä kaikki ikävät asiat loppuisivat ja alkaisi ikuinen onni. Paskan määrä on vakio- nykyinen lempiajatukseni. Ilman pessimismiä tai negatiivisuutta. Jos hyväksyy sen, että elämässä sattuu ja tapahtuu, välillä toiveet täyttyy ja joskus pettymykset viiltää, löytää paljon lähemmäs sitä todellista positiivisuutta johon pääsee asioiden hyväksymisen ja läpikäymisen kautta.
Kiitos kun luit <3 Onnellisen Hullun elämästä on julkaistu myös kirja:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?