Otin kuukausi sitten suuren harppauksen lähtemällä työkokeiluun. Täytyy myöntää, etten ollut ajatuksesta kovinkaan innoissani, kun eläkeyhtiö ilmoitti tämän tehtävän olevan seuraavaksi edessä, mikäli halusin jatkaa kuntoutujana. Koska jaksaminen ei ollut todellakaan sillä tasolla, että olisin voinut suoraan hypätä viralliseksi työnhakijaksi, täytyi epävarmuus omasta työkunnosta ripustaa narikkaan ja lähteä kokeilemaan, mihin rahkeet riittävät.
Sain eläkeyhtiön puolesta työvalmentajan, jonka kanssa tapasimme useaan kertaan ennen käytännön hommiin hakeutumista. Se oli todella positiivinen kokemus. Sain tehtäväksi valita pitkästä listasta mielenkiintoisia ammatteja, jotka näkisin sopivan minulle. Kaikki valitut ammatit koottiin ja poissulkutekniikalla päädyttiin kahteen vaihtoehtoon: viestintä ja markkinointi. Listalla kulki vahvasti mukana myös pintakäsittelyala, mutta totesin sen olevan liian suuri riski fyysisen jaksamisen kannalta.
Kun suunta oli selvä, pistin hakemuksia menemään ja sopiva paikka paikallisesta verkkomediasta löytyi nopeasti. Sitten iski kauhu, pelko ja epävarmuus. Mitä, jos en jaksa? Mitä, jos en osaa eikä minusta pidetä? Mitä, jos en osaa rajata tehtäviä, väsyn ja tipahdan samaan uupumisen kuoppaan, mistä olen kammennut ylös viimeiset puolitoista vuotta? Lähdin työhaastatteluun valmiina kieltäytymään paikasta. Minusta ei ole tähän.
Ennen haastattelua sain työvalmentajalta ohjeeksi olla kertomatta suoraan, mitä lähihistoriassa on tapahtunut. Minulle ehdotettiin, että puhuisin itsestäni ammatinvaihtajana, mitä toki olenkin, ja muista haasteista voisi kertoa yleisesti terveysongelmina. Kuitenkin, kun istuin pöydän äärelle, jonka ympärillä oli ihmisiä, joiden kanssa minun olisi tarkoitus työskennellä, en halunnut kaunistella. Sanoin suoraan, että minulla on takana vakava työuupuminen ja olen tehnyt valtavan työn, jotta olen päässyt tähän pisteeseen. Kerroin, että minulla on halu palata takaisin työelämään, mutta toivoisin, että jaksamistasoni huomioitaisiin työajassa ja tehtävien määrässä. Halusin olla rehellinen, koska en tahdo ottaa harteilleni peittelytaakkaa. Tällainen minä olen.
Esimiehen reaktio oli hyvin ymmärtäväinen ja hän kertoi, etteivät vastaavat tilanteet olleet heille vieraita. Hän näki jopa positiivisena, että elämässäni on ollut erilaisia vaiheita, koska ne syventävät näkemystä elämästä ylipäätään. Kuinka kauniista ajateltu! Sovimme, että saan edetä työtehtävissä omaan tahtiin, eikä minulla ole tulostavoitteita. Sain jälleen kerran kokea, kuinka tärkeää on olla rehellinen. Sillä tavalla tulemme näkyväksi toisillemme ja ymmärrys lisääntyy.
Parin viikon ajan tein päänsisäistä työtä. Aloin ymmärtää työkokeilun luonnetta. Minä tosiaan saisin testata jaksamista ja samalla uutta ammattia. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä etuoikeutetummalta se tuntui. Onko meillä todellakin Suomessa mahdollisuus tehdä näin? Olen sellaisessa elämäntilanteessa, jossa uuden ammatin opiskelu koulunpenkiltä asti on melkein mahdottomuus, joten tämän kaltainen uuden oppiminen on upea tilaisuus, jonka haluan käyttää mahdollisimman hyvin.
Ennen ensimmäistä työpäivää olin yllättävän rauhallinen. Olin vahvasti asennoitunut siihen, etten ala ottamaan itselleni isompaa roolia, kuin minulle kuuluu. Se on ollut kompastuskiveni aiemmassa työelämässä. Olen ollut aina käpälä ylhäällä, kun on kysytty, kuka voisi hoitaa. Joskus on hyvä olla ilmoittautumatta, sen olen sentään oppinut.
Tein myös tietoisen päätöksen, että annan itseni olla aloittelija. Terapeuttini opetti avukseni harjoituksen nimeltä ufo-ukko. Siinä kuvitellaan olevansa avaruudesta saapunut muukalainen, joka katsoo maailmaa ihmettelevin ja tutkivin silmin. Olennolla ei ole ennakko-odotuksia tai tavoitteita, vaan hän ottaa asiat sellaisina kuin ne eteen tulevat, yksi kerrallaan. Näillä mielin avasin työkoneen ja lähdin kohti ensimmäistä viikkopalaveria.
Kiitos, kun luit <3 Olen kirjoittanut kaksisuuntaisesta elämästäni myös kirjan:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?