Olen todella ankara itseäni kohtaan, ja kykenen syyllistymään lähes kaikesta- joskus kivetkin tuijottavat minua arvostelevin silmin. Olen huomannut, että minua ahdistaa aivan lamaannuttavasti se ajatus, että itseään pitäisi rakastaa ja suorastaan jumaloida koko ajan. Jos ja kun en siihen pysty, syyllistyn vielä enemmän. Hullua!
Siitä lähtien kun olen alkanut oireilla masennusta, maniaa ja syömishäiriötä, olen kokenut olevani jotenkin perustavanlaatuisesti huonompi kuin kaikki muut. Minä olen se epäonnistuja, joka ei kykene käymään kouluja loppuun, ja jonka ihmissuhteet ovat kiemuraisia. Kehoni on tuntunut aina väärältä, olin sitten minkä kokoinen tahansa. Lähtökohdat itsensä rakastamiselle ovat siis suhteellisen heikolla pohjalla.
Ymmärrän, että itsensä hyväksyminen ja sen opetteleminen, on tärkeää. On todella kuluttavaa olla jatkuvassa sotatilassa itsensä kanssa, eikä se johda mihinkään hyvään. Mutta voisiko myös hyväksyä sen, ettei kykene täydelliseen rakkaussuhteeseen itsensä kanssa?
Voisinko hyväksyä, että menneiden tapahtumien vuoksi minun täytyy rakentaa luottamus elämää kohtaan aina uudelleen ja uudelleen, joten saan ollakin epävarma?
Voisinko hyväksyä, että suhde kehoon ei ehkä ole aina lämmin, mutta ainakaan en enää rankaise sitä erilaisilla kuureilla, ankaralla liikunnalla tai oksentamalla?
Voisinko hyväksyä, että minulla on sairaus, joka luo elämääni haasteita, ja sen vuoksi ajatukseni ovat paikoin epävakaita ja ajattelen myös itsestäni välillä vääristyneesti?
Onko hyväksyminen sama asia kuin rakastaminen?
Nämä ajatukset ovat minulle aika tuoreita ja analysointi on kesken, mutta jollain tasolla olen kokenut suurta helpotusta. Jos joku pystyy ajattelemaan itsestään positiivisesti 24/7, niin se on todella hienoa, mutta omista lähtökohdista minun ei ole tarpeen edes pyrkiä samaan. Voin olla iloinen niistä hetkistä ja päivistä, kun itsensä kanssa on suhteellisen hyvä olla ja peilistäkin katsoo aivan söpö tyyppi. On ihana tajuta, että ei minun tarvitse kaivaa piiskaa esiin, jos en jonakin päivänä ollutkaan itseni paras ystävä. Voin ajatella, että näillekin tunteille on syynsä, ja jatkaa eteenpäin.
Pakonomainen pyrkiminen johonkin täydelliseen tasapainoon itsensä kanssa on aiheuttanut minulle todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä. Opettelen tietysti edelleen pois turhasta syyllisyydestä ja häpeästä, mutta olen alkanut ymmärtää, ettei siinä tarvitse olla mitään suurta päämäärää tai kultaista porttia tien päässä.
Ja oikeasti, onko kukaan koko ajan ihan täydessä balanssissa, vailla epävarmuuksia ja vihapuhetta itseään kohtaan? Kaikuuko kenenkään sisäisestä radiosta pelkkiä ylistyslauluja?
Kiitos, kun luit <3 P.S Olen kirjoittanut vertaistuellisen kirjan Onnellinen Hullu:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?