1,5 vuoden työsuhteeni paikallismedian toimittajana päättyi juuri määräaikaisen sopimuksen loppuessa, ja nyt on laitettava rohkeasti uusia verkkoja vesille. Olen kuitenkin sairasloman ja tukityöllistämisen aikana päätynyt salakavalasti mitätöimään mielessäni kaiken ammattitaidon, jota olen pitkän työurani varrella kerryttänyt. Kun virallisissa papereissa lukee vaikeasti työllistettävä, siihen alkaa helposti uskoa itsekin.
Ennen kuin sairastuin elämäni vaikeimpaan masennukseen, joka johtui pitkäkestoisesta ja liiallisesta stressistä, olen mieltänyt itseni ihmiseksi, jolla on laukussaan osaamista useilta eri aloilta. Olen aina ollut taitava uimaan sisään erilaisiin työtehtäviin, ja jos en ole jotain osannut, olen opetellut. Minun ei ole tarvinnut olla pitkiä aikoja työttömänä ja olen elättänyt itseni vuosia myös yrittäjän roolissa. Moni onkin todennut, että olen ihminen, joka tulee taitavaksi siinä mitä se haluaa tehdä. Ja näin se on ollutkin.
Hyppäsin vuonna 2021 kylmään veteen, kun lähdin opettelemaan uutta alaa toimittajana. Noin 120 juttua myöhemmin se homma alkoi sujua jo melkoisen hyvin ja löysin uuden intohimoammatin. Työyhteisö oli kannustava, esimies asiansa päällä ja työnkuva minulle sopiva. Ennen työsuhteen alkua ei ollut mitään varmuutta, kestääkö hermostoni tiukkaa ajatustyötä, mutta kokeilun kautta löytyi itselle sopiva tahti ja tuntimäärä.
Kaikki meni siis älyttömän hyvin, joten mikä nyt painaa?
Vaikka älykkyyttä riittää, en ole koskaan hakeutunut korkeakouluopintoihin, ja nykyään tuntuu että se on vaatimuksena kaikkiin viestintä- ja markkinointialan töihin. Minulla on monien vuosien kokemus sisällöntuotannosta, markkinoinnista, kirjoittamisesta ja suullisesta viestinnästä opettamisen ja tapahtumatuotannon saralta, mutta kuinka oman osaamisensa pääsee todistamaan, jos ei tule kutsua haastatteluun?
Useiden paikkojen työnkuvat tuntuvat sisältävän vähintään kahden ihmisen työt. Ymmärrän, että listoihin halutaan kirjoittaa auki kaikki mahdollinen, eikä niitä tehdä joka päivä, mutta kyllä 20 kohdan tehtäväluettelo hälyttää kelloja. Monista ilmoituksista löytyy myös toive hyvästä paineensietokyvystä ja useiden eri projektien yhtäaikaisesta hallinnasta.
Onko paineensietokykyisen hakeminen vain kiertoilmaus sille, että työpaikalla on jatkuva kiire?
Onko työtehtävä auki sen vuoksi, että edellinen työntekijä on palanut loppuun tai hakenut itselleen kohtuullisemman työnkuvan sisältävän paikan?
Onko työpaikalla säästötoimenpiteenä yhdistetty kahden ihmisen toimenkuvat, joista seuraava piruparka yrittää henkensä uhalla selviytyä?
Miten kaksisuuntaisuus sitten limittyy tähän kaikkeen?
Kun mahdollinen työnantaja etsii minusta tietoa netin syövereistä, hän löytää ensimmäisenä lehtijutut ja blogipostaukset, joissa käsitellään sairautta ja häiriötä. Ymmärrän, ettei se herätä luottamusta, ja olen tämän asian tiedostanut jo siinä vaiheessa, kun päätin alkaa näistä asioista julkisesti puhumaan. Itse näen avoimuuteni rohkeutena ja kirjan todistuksena pitkäjänteisestä ja suunnitelmallisesta työstä.
Sairauteni kuitenkin asettaa työnteolle tietyt reunaehdot.
- En pysty työskentelemään päivässä yli kuutta tuntia. Se on kokeiltu vuosien varrella moneen kertaan, eikä täysiaikainen työ tule kysymykseen. Aivot käyvät sen verran nopeasti, että vaativat kunnon lepotauon ennen seuraavan päivän aktivointia.
- Tarvitsen etätyön. Aivoni skannaavat kaikkea ympärillä olevaa: ääniä, värejä, valoja, kirjoituksia, puheita ja vaihtuvia ympäristöjä. Rekisteröin tahtomattani kaikkea ympärilläni tapahtuvaa. Siitä on monesti hyötyäkin, mutta jatkuvana se kuormittaa aivoja turhalla informaatiolla. Jos teen keskittymistä vaativaa työtä, jatkuvat keskeytykset kuormittavat erityisen paljon, eikä esimerkiksi avokonttorissa tai taustamusiikkia sisältävässä ympäristössä tule työskentelystä mitään. Satunnaiset toimistopäivät eivät haittaa.
- Työnkuvan täytyy olla ihmisen kokoinen. Kiire satunnaisena seuralaisena ei ole ongelma, mutta jatkuva paineistus ja asiasta toiseen hyppiminen uuvuttaa kenet tahansa. Työn täytyy olla pääasiassa ennakoitavissa, suunniteltavissa ja kohtuulliseen aikatauluun mahdutettua.
- En kestä huonoa työilmapiiriä. Mikäli yhteisössä on sisäisiä ristiriitoja, joita vatvotaan omissa kuppikunnissa, ihmiset eivät osaa alkeellisia käytöstapoja tai toisten haukkuminen on normi, sellaiset paikat eivät ole minua varten. Tämä ei liity sairauteen tai häiriöön, vaan tämän kaltaiset ilmapiirit ovat myrkyllisiä aivan kaikille. Terveessä työskentelykulttuurissa sen sijaan jokainen pääsee keskittymään olennaiseen ja saa laittaa kaiken energian juuri siihen, mistä palkka maksetaan.
Eihän kuulosta mahdottomalta? Aika moni ihminen, jolla ei ole sairauksia, toivoisi työltään samoja asioita. Näiden asioiden avulla minun veneeni ei ui liian syvällä ja muu elämä saa keinuttaa paattia ilman, että reunasta hörppää vettä sisään.
Sairauteni ei ole tehnyt minusta koskaan huonoa työntekijää. Nyt kun tiedän rajani, enkö ole jopa entistä parempi työntekijä? Näin haluan uskoa.
