Olen saanut ensimmäisen kesätyöni 16- vuotiaana jäätelökioskilta, enkä ole 22 vuoden aikana ollut työttömänä kuin muutamia hassuja kuukausia. Olen saanut tehdä töitä taiteellisella- kaupallisella-ja sosiaalialalla sekä toimia useamman vuoden yrittäjänä. Olen nauttinut töiden vaihtelevuudesta, säännöllisestä päivärytmistä sekä uusista haasteista. Työ on ollut iso osa identiteettiä ja olen hakeutunut työtehtäviin, jossa saan ilmaista itseäni ja käyttää vahvuuksiani. Vaikka kaikki muu olisi elämässä mennyt solmuun, olen aina pitänyt itseäni hyvänä työntekijänä ja saanut siitä voimaa. Tätä tekstiä kirjoittaessani, olen ollut kaksi kuukautta sairaslomalla työuupumuksen vuoksi ja tunnen valtavaa kaipuuta työelämään. Tuntuu, että iso osa itsestä on kadoksissa kun en pystykään määrittämään itseäni työn kautta.
Tämä uupumus on tehnyt tuloaan jo pitkään. Myin yritystoimintani vuoden 2018 lopussa koska tunsin etteivät voimani enää riittäneet. Seuraavan kevään tein töitä osa-aikaisesti, mutta jo syksyllä aloitin uudessa työpaikassa täydellä tohinalla. Olen aina suhtautunut työtehtäviini kunnianhimoisesti ja jopa perfektionistisesti, joten otin uudet vastuualueet hoitooni samalla mentaliteetilla. Halu pyrkiä täydellisyyteen yhdistettynä nopeasti vaihtuviin työtehtäviin ja spontaaniin työskentelykulttuuriin tekivät lopulta tehtävänsä.
Ensimmäisenä katosi tunnemaailma. En tuntenut enää iloa, surua, rakkautta tai pettymystä, minusta tuli vain kävelevä kuori. Seuraavaksi loppuivat yöunet, joka johti muistin heikkenemiseen sekä väsymyksen kasaantumiseen, ja lopulta istuin vain keittiön pöydän ääressä viikonloppuisin, tuijotin ulos vailla yhtään ajatusta, samalla kun kyyneleet virtasivat poskiani pitkin. Kysyttäessä en osannut sanoa, miksi olin surullinen, koska en oikeastaan ollut. Olin vain tyhjä ja loputtoman väsynyt elämään.
Minulla on todettu bipolaarisia taipumuksia yhdistettynä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. Olen elänyt näiden piirteiden kanssa yli 20 vuotta, mutta vasta keväällä 2019 hakeuduin masennusoireiden vuoksi hoitoon, jonka jälkeen olen käynyt viikoittain hoitajalla. Työuupumus laukaisi bi-polaarisuuteen liittyvän masennuksen ja sen vuoksi vaivuin aluksi hyvin syvälle pimeään. Olen äärettömän kiitollinen tästä hoitosuhteesta ja siitä, että sen avulla saatiin myös tämä uupumus ja masennus heti selville ja seurannan alle.
Ensimmäisen sairaslomakuukauden ajan näin painajaisia. Olin unissani unohtanut vastata sähköposteihin ja jättänyt töitäni tekemättä. Puhelimen hälytysääni saattoi laukaista paniikkikohtauksen, koska keho luuli sen olevan työasia, enkä suoriutunut välillä edes kaupassa käynnistä. Saatoin kulkea kauppaan lista mukanani ja palata puolikkaan kassin kanssa kotiin. Ajatukset harhailivat enkä pystynyt keskittymään edes lehden lukemiseen. Sain hoito-ohjeeksi pitää yllä säännöllistä uni- ja ruokailurytmiä, sekä tehdä itselle mukavia asioita, joista saa iloa.
Toisen kuukauden alussa voin jo paremmin. Aloin erottaa erilaisia tunteita ja välillä koin jopa lyhyitä, mutta aitoja hyvänolon hetkiä, sekä rakkautta ja hellyyttä. Joinakin päivinä koin olevani täynnä energiaa ja silloin aloitin myös tämän blogin, joka on ollut mielessäni jo pitkään ennen sairastumista. Sitten sain tehtäväkseni asian, jota en ollut tehnyt koskaan aikaisemmin: Lipunnosto. Tiesin, että minun tulisi suoriutua tehtävästä yksin. Päivämäärä kummitteli kalenterissa. Pyysin ohjeita naapurilta. Nostoa edeltävänä yönä sain tuskin nukuttua. Jännitin koko päivän myös lipun laskemista, viikkaamista ja kuivatusta. Kun koko tilanne oli ohi, romahdin täysin. Vaivuin jälleen väsymykseen ja syvälle masennukseen.
Tämä on hyvä esimerkki uupuneen ihmisen stressinsietokyvystä. Ihan mitättömältä tuntuva uusia asia onkin aivoille kuin ydinreaktorin purkaminen. Koin olevani täysin epäonnistunut ihmisraunio, josta ei ole enää ikinä mihinkään, vaikka kyse on vain siitä, että hermostoa on ylikuormitettu, ja se vaatii aikaa ja lepoa toipuakseen.
Silti haaveilen työstä. Odotan päivää, jolloin saan taas lähteä tekemään itselle merkityksellisiä asioita ja kokea olevani tarpeellinen. Muistelen kaiholla itseäni, joka puhkui intoa, oli luova ja tuottelias. Tiedän, ettei sen aika ole vielä, eikä kukaan osaa sanoa, milloin se aika tulee. Kun jonkun jalka murtuu, voidaan ennustaa aika tarkasti, milloin sillä pystyy taas kävelemään. Kun mieli haavoittuu, ei toipumisaikaa voida ennustaa. Pitää mennä päivä kerrallaan.
Kiitos, kun luit! Seikkailuani voi seurata myös Instassa sivulla Onnellinen Hullu.
Mikäli olet kiinnostunut mielenterveyteen liittyvistä asioista, saattaisit pitää myös kirjoittamastani kirjasta:
Onnellinen Hullu tarjoaa välähdyksiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa kulkevan naisen elämästä. Kirja auttaa lukijaa ymmärtämään, miltä tuntuu, kun masennus ja mania iskevät päälle, ja kuinka syömishäiriön aiheuttama häpeä painaa kehon kumaraan.
Teos on omakohtainen kuvaus siitä, kuinka mielenterveyteen vaikuttavat seikat kietoutuvat toisiinsa, aiheuttaen pelkoja, epävarmuutta sekä pakonomaista suorittamisen tarvetta.
Missä ihminen loppuu ja diagnoosi alkaa?